Synteettisillä ainesosilla työskentelyyn verrattuna kasvivärimaalaus on minulle karkeaa, rujoa ja sielukasta. Pintoja voi työstää hankaamalla, raapimalla, suihkuttamalla, valuttamalla… Maaleissa kuiskivien kasviaineiden luonne on pääosassa. Kasviväreillä työskennellessä itse prosessi saa erityistä painoarvoa ja sen voi dokumentoida. Maalauksen muuttumista kuivumisvaiheessa on kiehtovaa seurata: pinta hapertuu, väriaines repeää ja kehittää herkullisia ryppäitä. Tai jokin alue syöksyy esiin aivan toisen värisenä kuin itse maalausvaiheessa.
Kasvivärimaalaus on kiehtovaa ja eläväistä, mutta myös terveellistä. Ihmiskunnan kemikaaliaika oli lyhyt. Monet ovat sairastuneet altistuttuaan vuosikausia rakentamisesta, tekstiileistä, ruoasta ja kosmetiikasta huokuville kemikaalitulville. Useimmilla elämänalueilla pyritään kehittämään luonnonmukaisempia ja ympäristöystävällisempiä materiaalivaihtoehtoja. Klassisilla tekniikoilla on edelleen arvonsa ja historiansa, mutta miksi kuvataiteessa luonnonmukaisten ainesosien käyttö on jäänyt täysin sivuun? ”Myrkytön”, synteettinen maali ei tarkoita samaa kuin terveellinen. Mitä jos ateljeesi tuoksuisikin marjoilta, kahvilta ja mausteilta?
Unessa ihastelin kahta naishahmoista patsasta. Toinen oli loistelias ja virheetön, sen metallinen pinta kiilteli sileänä, elottomana. Tarkastelin ihmeissäni patsaan rintaan symmetrisesti upotettuja, jäisinä palavia jalokiviä. Vasta silloin huomasin, että syrjempänä varjoissa odotti toinen patsas. Salaperäisen hahmon muotoilu oli rosoisen pehmeää, vartalon linjat virtasivat tuoreen tuntuisina. Silmät oli muovailtu suljetuiksi. Silti savinen pinta kihisi elämää. Sitä tuijottaessa saatoin lähes kuulla, kuinka materiaali ajan saatossa narskuisi, ritisisi ja lopulta halkeaisi täynnä kuolemaa ja uutta kasvua. Yhtäkkiä hätkähdin säikähtäneenä: aistin selvästi, kuinka patsas hengitti kuin maan voimaa. Kavahdin taaksepäin, kun savinaisen haaleat silmät rävähtivät auki ja se tuijotti minua herkeämättä. Rapisten ja liikahdellen patsas heräsi eloon.